Ulkoseinän lisälämmöneristys sisä- ja ulkopuolelta

Purulla eristetyt talot (yleisimmin rintamamiestalot) olivat rakennuksia, jotka rakennettiin rakennuspaikalla ns. pitkästä puutavarasta.

Puutavarana käytettiin useimmiten talon rungossa 2x4" tuumaa (50x100mm) vahvaa soiroa. Lisäksi määrävälein kantavana vahvistavana rakenteena runkoon laitettiin 4x4" tuuman (100x100mm) puutavaraa, jotka ottivat vastaan väli- ja yläpohjasta tulevia kuormia.

Talon runko jäykistettiin vinolaudoituksella, joka sijaitsi joko rungon molemmilla tai vain toisella puolella. Rakenteen ilmansulkua ja eristeen paikallaanpystymistä varten rungon molemmissa pinnoissa käytettiin tervapaperia ja/tai oksapahvia. Eristeenä rungossa käytettiin useimmiten sahan- ja kutterinpurun yhdistelmää.

Purueristeiset rungot olivat yleisiä 1940-1950 välisenä aikana. 1930 tehdyt tyyppitalot olivat usein hirsirunkoisia rakennuksia.

Lisäeristäminen: Purueristettyjen talojen ulkoseinän lisälämmöneristys parantaa merkittävästi energiatehokkuutta. On kuitenkin tärkeää huomioida eristeen ja alkuperäisen rakenteen yhteensopivuus, erityisesti kosteusturvallisuuden kannalta.

Mineraalivillaa alettiin yleisimmin käyttää talojen eristeenä 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa. Tätä ennen villaeristeitä käytettiin vain täsmäeristyksinä esimerkiksi ikkunoiden alapuolisissa rakenteissa niiden paremman eristyskyvyn takia.

Mineraalivillaa on valmistettu sekä kivipohjaisista materiaaleista (kivivilla) että lasipohjaisista materiaaleista (lasivilla). Yleinen tapa rakentaa ennen 1970-luvun energiakriisiä oli että, rakenteissa käytettiin rungon sisä- ja ulkopinnassa ilmansulkuna tervapaperia (bitumivuorauspaperi) eikä varsinaista höyrynsulkukerrosta.

Kun energian hinta nousi dramaattisesti 1970-luvulla, taloja alettiin tiivistämään epätoivon vimmalla ja asiat jäivät usein miettimättä loppuun asti - näin sen ajan rakennuksista alettiin myöhemmin tuttavallisesti käyttää nimitystä pullotalo.

Tämä johtui siitä, että taloista pyrittiin tekemään mahdollisimman tiiviitä, mutta samalla unohdettiin sisäilman tärkeys elinympäristönä. Eli yksinkertaistettuna taloon ei johdettu riittävästi "raikasta" korvausilmaa, eikä "likaista" ilmaa hoidettu rakennuksesta pois riittävän tehokkaasti.

Lisäeristäminen: Villaeristettyjen talojen lisäeristys on tärkeää energiatehokkuuden parantamiseksi. Lisäeristämisessä tulee huomioida riittävä ilmanvaihto ja rakenteen hengittävyys, jotta kosteus ei tiivisty rakenteisiin.

Hirsi on ollut tyypillinen talojen runkomateriaali 1800-luvun lopulta aina 1940-luvulle saakka. Runko on voitu verhota ulkoapäin lautaverhouksella ja sisäpuolelta pinkopahvilla tai kuitulevyllä. Hirsi on tänäkin päivänä tyypillinen kesämökeissä käytetty runkomateriaali.

Hirsiseinien lisäeristys voi parantaa energiatehokkuutta, mutta rakenteen kosteusturvallisuus tulee aina arvioida ennen eristystyötä.

Kiveä on käytetty talojen runkomateriaalina jo vuosisatojen ajan. Ensimmäiset kivitalot ovat olleet tietysti luonnonkivistä tehtyjä, mutta poltettu tiili on myös pitkään käytetty materiaali.

Kevytbetonia eli tuttavallisemmin siporexia alettiin käyttämään runkojen materiaalina 1930-luvulla, jolloin materiaali kehitettiin. Kevysoraharkkojen (LECA -harkot) valmistus aloitettiin 1950-luvun alkupuolella vähän leca-soran kehittämisen jälkeen Renlund Oy:n toimesta. Ensimmäiset eristetyt kevytsoraharkot ovat 1970-luvun puolelta, mutta suuremmassa mittakaavassa niiden valmistus alkoi 1980-luvun alussa.

Eli voidaan yleisesti sanoa että ennen 1980-luvun alkua rakennetut pientalot on usein rakennettu eristämättömästä kivimateriaalista, jolloin niiden lämmöneristyskyky ei ole kovin hyvällä tasolla ja niiden lisäeristämisellä saavutetaan merkittäviä säästöjä niin energiassa, kuin myös rahallisesti. Lisäeristämisellä myös huokoisten kivimateriaalien kuten kevytsoraharkkojen ääneneristävyyttä saadaan parannettua merkittävästi paremmaksi.

Lisäeristäminen: Lisälämmöneristys kivirakenteisiin tulisi tehdä rakenteen hengittävyyttä ja kosteusturvallisuutta huomioiden, erityisesti huokoisten materiaalien, kuten kevytsoraharkkojen, kohdalla.

Ulkopuolinen lisäeristäminen on aina turvallisempi vaihtoehto lisäeristämiselle. Vanha rakenne jää aina lämpimämpään tilaan, jolloin sen kosteuspitoisuus pienenee ja sen eristyskyky paranee. Ulkopuolisessa lisäeristämisessä on tärkeää käyttää hyvin vesihöyryä läpäiseviä eristeitä, jotta vältytään mahdollisilta rakennevaurioilta. Ulkopuolisen lisäeristämisen etu on myös se, että se ei haittaa asumista, vaan remonttia voidaan tehdä lähes huomaamatta eivätkä myöskään talon sisätilat pienene.

Ulkopuolisen lisäeristyksen materiaalien tulee olla vesihöyryä läpäiseviä, jotta vältytään mahdollisilta rakennevaurioilta. Nykyiset eristemateriaalit voivat yhdistää eristys- ja tuulensuojakerroksen yhteen työvaiheeseen, mikä nopeuttaa remonttia ilman, että kylmäsillat lisääntyvät.

Kun seinärakenteen sisäpuolista lisäeristämistä aletaan suunnittelemaan tulee olemassa olevan seinärakenteen rakenne kartoittaa mahdollisimman hyvin, jotta rakenteessa käytetyt rakennusmateriaalit tunnetaan tarkkaan. Sisäpuolisessa lisäeristyksessä on tärkeää, että rakenteeseen ei asenneta liian tiiviitä materiaaleja tuntematta rakennetta, sillä se voi aiheuttaa kosteusteknisiä ongelmia.

Purueristetyissä taloissa sisäeristys voidaan tehdä joko perinteisellä koolausmenetelmällä tai yhdistämällä lämmöneriste ja höyrynsulku yhteen työvaiheeseen. Tärkeintä on varmistaa, että rakenteen kosteustekninen toimivuus säilyy ja sisäilma pysyy terveellisenä.