Kotona oli ennen huoneita, joita nykyään ihmetellään – muistatko nämä?

"Kodeistamme puuttuu tärkein huone – askarteluhuone."

Näin otsikoi Kotiliesi vuonna 1951.

Arkkitehti Pirjo Sanaksenahon vuonna 2017 julkaistussa väitöskirjassa askarteluhuone esitellään yhtenä 1950-luvun pientaloasumisen uusista ihanteista. Huonetta käsiteltiin innokkaasti sisustus- ja arkkitehtuurijulkaisuissa. Esimerkiksi arkkitehti Aarne Ervin vuonna 1950 valmistuneessa omassa talossa oli erillinen askarteluhuone.

Askarteluhuone sijaitsi usein kellarissa, jossa nikkaroinnista syntyvät äänet ja sotkut eivät häirinneet muuta asumista. Varustukseen kuuluivat höyläpenkki, työkalukaapit ja kestävät työskentelypinnat. Samassa huoneessa saatettiin ommella, kutoa kangaspuilla, rakentaa lennokkeja tai kehittää valokuvia. Työskentelyyn tarvittiin hyvä valaistus, pestävät pinnat, säilytystilaa ja tarvittaessa ääneneristystä.

Aikakauden lehtikuvissa askarteluhuone oli usein miesten ja poikien valtakunta. Sanaksenahon tutkimuksessa näkyvät myös silloiset sukupuoliroolit: puutyöt ja tekninen harrastaminen yhdistettiin miehiin, kun taas käsitöitä ja vaatehuoltoa varten järjestettiin tiloja muualla kodissa.

Askarteluhuoneesta löytyi kuitenkin myös hyvin käytännöllinen oivallus. Keskeneräinen työ sai jäädä pöydälle seuraavaa kertaa varten. Moni nykyinen käsityöharrastaja tai kotona nikkaroiva tunnistaa varmasti, kuinka paljon helpompaa harrastaminen olisi, jos työvälineitä ei tarvitsisi jatkuvasti siirtää pois muun asumisen tieltä.

Erillinen ruokailuhuone oli pitkään erityisesti suurempien asuntojen ja omakotitalojen arvostettu tila. Ruokasaleja oli jo 1900-luvun alkupuolen kodeissa, ja niitä suunniteltiin vielä 1960-luvulla rakennettuihin taloihin.

Ruokailuhuoneessa oli oma pöytäryhmänsä ja usein myös astiakaappi tai senkki. Juhlava kattaus saatettiin jättää valmiiksi odottamaan vieraita. Keittiön ja ruokasalin välissä oli ovi, jolloin ruoanvalmistuksen äänet ja työskentely pysyivät erillään ruokailusta.

Keittiön asema kodissa alkoi kuitenkin muuttua. Aiemmin käytännön työtilana pidetystä keittiöstä tuli yhä selvemmin paikka, jossa myös seurusteltiin ja vietettiin aikaa. Ruokailuryhmä sijoitettiin keittiön yhteyteen tai olohuoneen jatkeeksi, ja erillinen ruokasali jäi monissa uusissa kodeissa pois pohjaratkaisusta.

Vanhoissa taloissa ruokailuhuoneita on myös yhdistetty viereisiin tiloihin väliseiniä purkamalla. Toisaalta alkuperäisiä ruokasaleja on säilytetty, vaikka muu talo olisi kokenut suuriakin muutoksia.

Erillinen ruokailuhuone on kiinnostava esimerkki siitä, kuinka asuntosuunnittelun ihanteet muuttuvat. Nykyisin suositaan usein yhtä suurta yhteistä oleskelutilaa, vaikka suljettavillekin huoneille on omat käyttötarpeensa.

Takkahuoneesta tuli 1970-luvulla monen omakotitalon tavoiteltu lisätila. Sen tarkoitus oli kuitenkin usein aivan toinen kuin varsinaisen olohuoneen.

Olohuoneessa otettiin vastaan vieraita, ja se saatettiin sisustaa kodin muita tiloja edustavammin. Takkahuoneeseen puolestaan keräännyttiin katsomaan televisiota, kuuntelemaan musiikkia, pelaamaan korttia ja viettämään aikaa perheen kesken. Suuret sohvat, pehmeät nojatuolit ja matalat pöydät kuuluivat usein sisustukseen. Takkahuone sijaitsi monessa talossa saunaosaston yhteydessä.

Avotakan vuonna 2022 haastattelema kulttuurihistorian dosentti Minna Sarantola-Weiss liittää 1970-luvun asumisen muutokset elintason ja vapaa-ajan kasvuun. Asunnot suurenivat, ja kodissa haluttiin tilaa aiempaa monipuolisemmalle oleskelulle.

Myöhemmin olohuoneiden, keittiöiden ja ruokailutilojen yhdistäminen alkoi muuttaa myös takkahuoneiden asemaa. Osa takkahuoneista on edelleen alkuperäisessä käytössään, mutta toisissa taloissa niistä on tehty esimerkiksi työ- tai makuuhuoneita.

Monissa 1970-luvun ja vielä 1980-luvun pientaloissa oli keittiön yhteyteen rakennettu kylmiö. Kylmiölle saatettiin varata pohjapiirroksessa kokonaisen pienen huoneen verran tilaa. Kun jääkaapit ja pakastimet suurenivat ja keittiöiden säilytysratkaisut kehittyivät, alkoi erillinen sähkökäyttöinen kylmiö tuntua monessa kodissa tarpeettomalta.

Omassa vuonna 1983 valmistuneessa talossamme oli alun perin kylmiö, jonka päätimme purkaa. Tilasta tehtiin aluksi varasto ja myöhemmin makuusoppi. Joissakin taloissa kylmiöstä tuli vaatehuone. Näin toimittiin myös arkkitehti Paula Kourin vuonna 1975 valmistuneessa omakotitalossa, jota Avotakka esitteli vuonna 2022.

Vaatehuone oli puolestaan yksi niistä 1970-luvulla yleistyneistä tiloista, joiden käyttö on jatkunut vuosikymmenestä toiseen. Erilliseen säilytystilaan saatiin vaatteiden lisäksi vuodevaatteita ja muuta tavaraa, mikä vapautti makuuhuoneiden seinäpintoja muuhun kalustamiseen.

Ruokakomerokin jäi välillä syrjään, kun keittiöihin alettiin suunnitella yhä enemmän tavallisia kaapistoja. Viime vuosina ruokakomerot ovat kuitenkin palanneet keittiösuunnitteluun. Niissä säilytetään kuiva-aineita ja muita huoneenlämmössä säilyviä elintarvikkeita.

Kaikki 1970-luvun erikoistilat eivät liittyneet välttämättömiin kotitöihin. Asumisen vaurastuminen toi pientaloihin myös ratkaisuja, joita nykyisin pidetään poikkeuksellisina.

Lankapuhelimelle saatettiin rakentaa eteiseen oma puhelinkaappi tai -syvennys. Puhelimessa puhumiseen haluttiin rauhallinen paikka, jossa keskustelu ei häirinnyt muita. Oma puhelintila kuulostaa nykyisten matkapuhelimien aikana erikoiselta, vaikka tarve yksityisille puheluille on säilynyt.

Joihinkin suuriin omakotitaloihin suunniteltiin puolestaan lämmitettyjä kasvihuoneita, jotka toimivat osana asumistiloja. Niissä kasvatettiin kasveja, ja tilat saattoivat muodostaa yhteyden sisätilojen ja puutarhan välille.

Sisäuima-altaitakin rakennettiin suomalaisiin omakotitaloihin jo 1960-luvulla. Erityisesti 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alkupuolella ne kuuluivat varakkaiden rakentajien tavoittelemiin ylellisyysratkaisuihin. Altaisiin liittyivät liikunnan, hyvinvoinnin ja uudenlaisen vapaa-ajan ihanteet.

Paula Kourin vuonna 1975 valmistuneesta talosta löytyvät kaikki kolme erikoisuutta: puhelinkaappi, lämmitetty kasvihuone, jossa kasvoi jopa palmuja, sekä sisäuima-allas. Uima-allas on säilytetty alkuperäisessä käytössään, mutta kasvihuoneesta on tullut puolilämmin juhlatila.

Tällaisia tiloja ei tietenkään löytynyt jokaisesta 1970-luvun omakotitalosta. Ne kertovat kuitenkin siitä, kuinka yksilöllisiä ja joskus kunnianhimoisiakin asumistoiveita aikakauden pientalosuunnitteluun mahtui.

Erillinen kodinhoitohuone yleistyi erityisesti 1980-luvun pientaloissa. Pyykinpesulle oli aiemmin järjestetty paikkoja esimerkiksi keittiön tai pesuhuoneen yhteyteen, ja kerrostaloissa vaatehuolto hoidettiin yhteisissä pesutuvissa.

Kodinhoitohuoneeseen koottiin pesukoneen lisäksi pyykinkuivaus, silitys, vaatteiden korjaaminen ja säilyttäminen. Työtaso ja kaapit mahdollistivat vaatteiden lajittelun sekä työvälineiden pitämisen samassa paikassa. Tilaa saatettiin käyttää myös ompeluun ja askarteluun.

Monessa omakotitalossa kodinhoitohuoneeseen suunniteltiin toinen ulko-ovi. Sen kautta pyykit vietiin kuivumaan ulos, ja samalla ovi palveli esimerkiksi pihatöistä tai harrastuksista palaavia asukkaita.

Kodinhoitohuone vakiintui suomalaisiin pientaloihin, mutta sen kehittäminen jatkui. Etenkin kuraisten ulkovaatteiden, urheiluvälineiden ja muiden harrastusvarusteiden säilyttäminen alkoi saada suunnittelussa entistä enemmän huomiota.

Harrastusvaatehuone oli todella olemassa – ainakin suunnittelijoiden ajatuksissa

Työtehoseura esitteli vuonna 2006 varsin erikoisen huonetyypin: harrastusvaatehuoneen.

Se oli tarkoitus sijoittaa kuraeteisen yhteyteen. Harrastusvaatehuoneeseen suunniteltiin tanko- ja hyllytilaa urheiluvaatteille, varustekasseille, kengille ja suojakypärille. Suunnitteluohjeessa suositeltiin esimerkiksi 400 millimetriä syviä hyllyjä harrastusvälineiden säilyttämiseen.

Harrastusvaatehuone pääsi myös suunnitelmista todelliseen taloon. Vuoden 2010 Kuopion Asuntomessuilla esiteltiin kohde, jonka kuraeteisen yhteydessä oli tällainen tila. Työtehoseuran selvityksessä ratkaisua pidettiin onnistuneena, vaikka tuolloin erilliset kuraeteiset olivat messutaloissakin melko harvinaisia.

Harrastusvaatehuoneesta ei tullut yleisesti tunnettua huonetyyppiä. Erikoisesta nimestään huolimatta siinä on samaa ajatusta kuin 1950-luvun askarteluhuoneessa: tietyn toiminnan tarvitsemille tavaroille suunniteltiin oma pysyvä paikka.

Vanhoissa pohjapiirroksissa huoneiden käyttötarkoitukset näkyvät usein jo niiden nimissä. Takkahuone, kylmiö, askarteluhuone ja kodinhoitohuone kertovat suoraan, mitä varten tila oli suunniteltu.

Huoneiden muuttaminen toiseen käyttöön on silti kuulunut suomalaiseen asumiseen pitkään. Jo jälleenrakennuskauden rintamamiestaloissa yläkerta saatettiin jättää aluksi käyttöullakoksi ja sisustaa myöhemmin makuuhuoneiksi perheen kasvaessa. Tilojen käyttöönottoon varauduttiin siis jo rakennusvaiheessa.

Nykyisessä asuntosuunnittelussa käytetään käsitettä muuntojoustavuus. Sillä tarkoitetaan rakennuksen tai asunnon kykyä mukautua erilaisiin käyttötarpeisiin sen elinkaaren aikana. Huone voidaan esimerkiksi mitoittaa ja sijoittaa niin, että sitä voidaan käyttää ensin työhuoneena ja myöhemmin makuuhuoneena.

Muuntojoustavuus vaikuttaa jo pohjapiirroksen laatimiseen. Huoneiden koko, ovien sijainti, väliseinät ja talotekniikan sijoittelu määräävät, kuinka helposti tilojen käyttöä voidaan myöhemmin muuttaa.

Huoneiden nimet ovat vuosikymmenten aikana muuttuneet huomattavasti enemmän kuin monet niistä tarpeista, joita varten ne aikanaan suunniteltiin.

Lähteet

• Pirjo Sanaksenaho (2017): Moderni koti – Pientaloasumisen ihanteet arkkitehtuuri- ja sisustusjulkaisuissa 1950–1960-luvuilla. Aalto-yliopisto.
• Yle, Elävä arkisto: Koti ja sisustus 1920- ja 1930-luvulla sekä Koti ja sisustus 1950–1970.
• Taina Ahtela, Avotakka (2022): 70-luvun arkkitehtuuri ja kodit ovat nousseet uuteen suosioon.
• Meri Eskola, Apu (2021): 70-luvun talot ovat nyt muotia – ongelmana riskirakenteet.
• Työtehoseura, Heli Mäntylä (2006): Vaatehuolto ja kuraeteinen.
• Työtehoseura (2010): Ekotoimivat asumisen ratkaisut Kuopion asuntomessuilla.