Jouluremppahuuma ja -hurma – niin se iski jälleen ja ohi maalin

”Hyvähän se on, kun vähän vain maalaa”, kuuluu ajatus pään sisällä. Ja niin sitä vain huomaa seuraavaksi seisovansa rautakaupassa Joulupukin saaman toivelistan pituutta muistuttava ostoslista kädessään, ja silmissä remppahulluuden kiiltoa kuin glitterillä kuorrutetussa kuusenpallossa glitteriä.

Niinhän se taas lähti, se kuuluisa viimeinen lause käyntiin… hyvä se on, kun ”ihan vähän vaan”…

Remonttihan alkaa aina lupaavasti – on intoa, halua ja aimo kasa niksejä tutkittuna netin syövereistä ja somesta. Sormia napsauttamalla: uusi maali, uusi minä ja upea koti! – tiedätte varmaan sen innon huuman, kun se käy kaikki mahdolliset sopet aivoissa läpi.

Suojausta ei sovi unohtaa, tulee sitten siisti lopputulos – niinhän sitä luulisi

Työnhän kuuluu tottakai aloittaa sillä, että suojaa ympäröivät seinät ja lattian. Olisi suorastaan typerää jättää suojaukset välistä – jokainenhan tietää, että se kuuluisa Murphyn herra kutsuu juuri silloin itsensä vierailulle, kun ihan vain vähäsen päättää jossain oikaista. Mistä ihmeestä se aina tietääkin tulla? Ja mistä se aina osoitteenkin saa selville?

Teippirulla päätti kapinoida, irroten vain sentin pätkinä. Ehkäpä vakuuttavasti lausuttu kehotus sai sen viimein toteamaan, että yhteistyössä on sittenkin voimaa. Vihdoin seinän reunat teipillä siististi, jälkihän on suorastaan kuin ammattilaisen – hieman täytyy tuota yhtä teippiä siirtää, että sekin on varmasti suora… Tässä kohtaa teippi päätti kuitenkin sanoa sen viimeisen sanan aiempaan keskusteluumme.

Ei nimittäin muistunut mieleen, että tuo vanha tapetti tuossa viereisessä seinässä olikin kiinni vain ajatuksen voimalla – mitään kiinnipitävää liisteriä siinä ei näemmä ollut. Eikä muistunut mieleen remonttihuumassa sekään, että ehkä teippi ja tapetti eivät olleet alun perinkään kovin hyvä ajatus – etenkään yhdessä.

Mitä siis tapahtui? Teipin reunasta kiinni ja kas näin – siinähän tuli esille koko 2000-luvun alun tyylikerrostumat, ihan kerralla. Yllättävän monta kerrosta sitä on vuosien varrella kertynyt. Kerroksia tuntuu olevan jopa enemmän kuin joulutortun lehtitaikinassa. Muistanutkaan tuollaista tapettia.

Tässä kohtaa ei auta kuin vakuuttaa itselleen, että se on nyt se industrial chic-boho-hyggeilyä, ja alkaa sutia sitä alkuperäistä projektiseinää uudella sävyllä.

Mutta äh, nuo listat tarvitsee myös suojata.

Yksi seinä, siis hei, helppoa kuin heinänteko. Sehän kuulostaa helpolle, eikö? Jotta teipin kanssa ei tarvitsisi uudestaan a) keskustella ja b) ottaa vastaan yllätyksiä, syntyi päätös, että otetaanpa nuo jalkalistat pois. Saa maalin nätisti sitten myös sinne listan taakse, ei tarvitse varoa ja puhdistella jälkikäteen mitään listoja maalista.

Mistä näitä kuningasideoita oikein tulee, näin jälkiviisaana voisi kysyä? Fiksumpi ajattelisi jopa kahteen kertaan ennen kuin tekee. Nyt saat arvata, kumpaan joukkoon tässä tapauksessa lukeutuu tämän projektin suorittaja.

Edellinen asukas oli näemmä ihannoinut tilkkutäkkejä ja askarrellut listoituksen mitä ilmeisimmin muista asunnon listoista jääneillä jämäpaloilla. Ensimmäinen lattialista napsahti nätisti irti, toinen katosi vingahtaen sohvan taakse – yllättävä ääni listasta muuten lähtee. Se kolmas sitten jo hajosikin neljään osaan kuin pöydältä pudonnut joulupipari jättäen jälkeensä vain listanaulan seinään. Muistini arkistointia hoitava sihteeri löytääkin tässä kohtaa muistion aiheella: miksi listoihin ei kajota tämän talon remonttien yhteydessä. Miksi sitten maalaisjärki ei puuttunut tekemiseen ennen ensimmäisen listan irrottamista, kysyt? – Mainitsinko jo siitä jälkiviisaasta...

Eipä mitään, tähän kohtaan soveltuukin juuri mitä parahultaisimmin se iso lipasto – siinähän se ratkaisu syntyi samalla kun kerää listan palasia pitkin lattioita. Kattolistat, ne olkoot paikoillaan, kukaan ei tule näkemään millainen rajaus sinne syntyy. Paitsi hämähäkit, noh, ne eivät onneksi juorua.

Niinhän sitä ajattelisi, että neutraaleja harmaan sävyjä ei ole kovin montaa. ”Hento savunharmaa sävy” lukee maalisävyn kuvauksessa – sen nyt pitäisi olla hyvinkin neutraali ja kaiken kanssa yhteensopiva. Mutta tiedätkö sen tunteen, kun maalipurkkia avatessasi huomaat, että sävy nimeltä ”Huurteinen hiljaisuus” näyttääkin käytännössä enemmän ”Märältä kyyhkyseltä mutakylvyssä”? Sävy on nyt tuttu, enemmän toki olisi tuo alkuperäinen mielessä pyörinyt värisävy miellyttänyt silmää.

Normaalissa valossa se oli sinertävä, hämärässä vihertävä ja kynttilänvalossa… no, sanotaanko, että huolestuttava sekoitus sinertävän-vihertävän-kellertävää ja harmaata vain hyvin etäisesti muistuttavaa. Ei auttanut kuin päättää, että jos sitä katsoo riittävän pitkään, niin silmä tottuu. Vieraatkin tottuvat, kunhan himmentää valoja tarpeeksi ja kääntää pöytäryhmän toiseen suuntaan.

Ei muuta kuin pesemään työkalut ja naamasta maaliroiskeet, olihan tuo maali vesiohenteista – olihan?

Vähän riippuu mistä näkökulmasta katsoo. Jos ei muuta, niin ainakin tuli muistijälki siitä, mihin maalarinteippi sopii ja mihin ei: listat kyllä, tapetti ei.

Seinä on nyt todella, sanotaanko, persoonallinen – lipastokin löysi uuden paikan. Oli muuten melkoinen urakka siirtää tuo umpipuinen tapaus toiselta puolen taloa, mutta se olkoon toinen tarina. Kuusi peittää nyt sopivasti teipin aiheuttamaa repeämää, se on sitten tammikuun remppa se.

Samalla sai huone uutta ilmettä, kun tuo pöytäryhmä kääntyi, hieman ahdasta, mutta sopu sijaa antaa. Tunnelmaa ei jää puuttumaan, siitä pitää huolen tämä himmeämpi valaistus ja kynttilöiden hehku.

Jaa, voiko jouluremppaa suositella muille? Sanotaanko niin, että jos ensi jouluna mieleen juolahtaa taas ”vain pieni maalausprojekti”, niin kirjoitan varmasti jälleen ostoslistan – glögin aineksista sillä kertaa.

– Maalipurkkiin ja pensseliin kosketaan aikaisintaan Tapaninpäivänä.