Miten rintamamiestalo on rakennettu?

Yleisimmin käytettiin ns. säästöbetonia, jossa valun joukkoon lisättiin kiviä kalliin sementin menekin pienentämiseksi. Raudoituksessa käytettiin kaikkea mahdollista jäte- ja purkutavaraa kanaverkosta alkaen. Mahdollisuuksien mukaan perustukset ulotettiin roudattomaan syvyyteen, minkä vuoksi vakavat perustusvauriot ovat rintamamiestaloissa harvinaisia huonolaatuisesta betonista huolimatta. Myös luonnonkivisiä ja sementtitiilisiä perusmuureja saatettiin rakentaa.

Kellarin seinät olivat yleensä eristämättömiä, mutta kosteassa perusmaassa tehtiin kosteudeneristys sisäpintaan siveltävällä bitumilla. Pesutilojen ja talouskellarin kohdalla saatettiin lämmöneristeenä käyttää lastuvillalevyä tai tuuletusraollista tiilimuurausta.

Rintamamiestalon kantavana rakenteena toimii sahatavarasta – 2"x4" tai 2"x5" – tehty pystyrunko. Tolppavälit lämpöeristettiin tavallisesti sahanpurulla ja/tai kutterinlastulla, mutta pahimman materiaalipulan aikana saatettiin käyttää jopa metsäsammalta tai turvepehkua. Rungon ulkopuolelle naulattiin oksapahvi tai rakennushuopa, 45°:n kulmaan asennettu vinolaudoitus, toinen rakennushuopa ja pysty- tai vaakasuuntainen verhouslauta. Myös rappaus on varsinkin uudempien rintamamiestalojen tyypillinen ulkoverhoustapa. Rungon sisäpuolella oli taas kerros oksapahvia tai rakennushuopaa, vaakalaudoitus ja pintarakenteena esim. maalattu tai tapetoitu pinkopahvi tai huokoinen puukuitulevy.

Tiivistämisestä huolimatta purueristys painuu ajan mittaan. Siksi runkorakenteeseen ei saanut asentaa vaakasuoria tai vinoja välipuita, jotka estäisivät painumista. Lisäksi sisäpuolinen laudoitus suunniteltiin siten, että eristettä pystyttäisiin helposti lisäämään seinän yläpäähän, vaakarakenteiden ja ulkoseinän liitoskohtiin sekä ikkunoiden alle. Väliseinät tehtiin rankarakenteisina ulkoseinien tapaan kuitenkin niin, että rungon molemmin puolin on edellä kuvatun sisäpuolen kaltainen rakenne.

Vaakarakenteiden kantavia palkistoja ei pientaloissa tarvinnut laskea tapauskohtaisesti, vaan ne löytyivät taulukoista jännevälin ja kuormituksen perusteella. Eristeistä antoi jokaiselle rakentajalle jaettu Maatalouden rakennusopas (1947) seuraavia ohjeita:

a) Täytteenä käytetään konehöylälastua, laatikkotehtaan sahajauhoa, turvepehkua, sammalta, päistäriä, vaneritehtaan sorvinpurua, jotain muuta sopivaa ainetta tai edellä mainittuja sekoitettuna. Täytteen tulee ehdottomasti olla kuivaa. Siihen on hyvä sekoittaa jonkin verran kuivaa sammutettua kalkkia ja lasinsiruja (rottien ja hiirien varalta). Täytekerroksen vahvuuden kylmiä tiloja vastaan tulee olla vähintään 35 cm. Täyte on sullottava tiukkaan, erikoisesti seinänvierustat on täytettävä huolellisesti.

b) Painotäytteeksi soveltuvat hyvin kuivat muuraus- ja rappausjätteet sekä kuumentamalla kuivattu hiekka ja savi. Painotäytekerroksen vahvuus on noin 5 cm.

c) Erikoistäyte tulee kysymykseen ullakkohuoneiden vesikattoa vastassa olevissa viistoissa laipiorakenteissa. Näissä on rakennetilan säästämiseksi parasta käyttää tavallisten täyteaineiden asemesta teollisuusvalmisteisia eristyslevyjä (aaltolevyt, takoliitti, insuliitti, pankaniitti yms.), jotka vaativat vähän rakennekorkeutta. Vesikaton ja eristyskerroksen väliin on varattava avoin ilmarako ja suojattava rakenne kosteudelta esim. vuoraushuovalla.

Lämmöneristeen ja painotäytteen välissä käytettiin rakennuspaperia tai sanomalehtiä.

Vesikatteen kantavina rakenteina käytettiin tavallisesti yksinkertaisia kattokannattajia. Ne oli tuettu ulkoseinille sekä kantaville väliseinille, jotka erottivat ullakon asuintilat kylmistä sivu-ullakoista. Pienillä jänneväleillä tämä rakenne oli riittävä ja tilat saatiin mahdollisimman tehokkaasti hyötykäyttöön.

Toinen vaihtoehto oli ns. ruotsalainen kattotuoli, joka on tuettu ja jäykistetty vinotuin läheltä ulkoseinää. Tämäkin rakenne jätti keskiosan asuintilat vapaasti käytettäviksi. Tyypillinen kattokaltevuus oli jyrkähkö 1:1,5, mikä sekin osaltaan jätti kattotuolin alle runsaasti käyttökelpoista tilaa.

Vesikatemateriaaleista oli pulaa yhtä lailla kuin kaikesta muustakin. Alkuun päre oli lähes ainoa saatavilla oleva kateaine ja jopa korsi- eli olkikaton rakentamiseen annettiin ohjeet. Näitä kattoja ei kuitenkaan ole enää säilynyt, sillä ne lienee korvattu heti, kun parempia materiaaleja on tullut saataville. Rintamamiestalolle ominaisia katemateriaaleja ovat kolmiorimoitettu bitumihuopa, konesaumattu pelti ja sementtikattotiili, joskin vanhoja vesikattoja korvataan usein aikakaudelle epätyypillisillä poimulevy-, tiili- ja bitumipaanukatteilla.

Rintamamiestalolle tyypillisesti kaikki tulisijat oli keskitetty yhden piipun ympärille, joten siitä saattoi kehkeytyä massiivinen rakenne, jossa oli jopa toistakymmentä "reikää" – savuja tuuletushormeja. Tulisijoja olivat paikalla muuratut leivinuunit, liedet ja lämmitysuunit, muuripadat ja kiukaat sekä tehdasvalmisteiset valurautaliedet, uunit ja kamiinat.

Jälleenrakennuskauden loppupuolella yleistyneestä keskuslämmityksestä huolimatta keittiön liesi sekä saunan kiuas ja muuripata säilyivät tavallisesti puulämmitteisinä. Avotakkojakin saatettiin pulan helpotuttua rakentaa, vaikka rakentamisohjeissa niitä ei juuri suositeltu mitättömän lämmityskyvyn vuoksi. Uunilämmitys piti rintamamiestalon rakenteet kunnossa, sillä hyvin vetävät uunit aiheuttivat talon sisään pienen alipaineen ja poistivat näin asumisesta aiheutuvan (nykyiseen verrattuna vähäisen) kosteuden ennen kuin se pääsi vioittamaan rakenteita. Hatarien rakenteiden vuoksi korvausilman riittävyyttä ei tarvinnut miettiä erikseen.

Tavallisesti ovet ja ikkunat olivat jo standardimittaisia tehdastuotteita, joiden mitoitus perustui viiden senttimetrin välein mitoitettuihin vakiolaseihin. Yleisin ikkunatyyppi oli kaksilasinen sisään-ulos aukeava puuikkuna. Ikkunat on jaettu yleensä kahdeksi tai kolmeksi vierekkäiseksi ruuduksi, joissa ison ruudun toisella tai molemmilla reunoilla on kapeampi tuuletusikkuna. Vaakapuitteita ei yleensä ole. Vain joissakin erityisesti maaseudulle suunnitelluissa talotyypeissä saattaa nähdä perinteisiä kuusiruutuisia ikkunoita.

Usein varsinkin nuoremmissa rintamamiestaloissa pyöreä tai vinoneliön muotoinen pikkuikkuna koristaa ullakon päätyä, porrashuonetta tai sisäänkäyntiä. Ulko-oven sijaintia korosti lähes poikkeuksetta kuisti tai syvennys, mutta itse ovi oli vaatimaton ja vailla koristeita. Yleensä se oli kapealla pystypaneelilla verhottu ja varsinkin pääovessa oli usein myös lasi.