Näin toimi vanhan ajan vesivaaka: rakentamisen tarkkuustyökalu ennen digilaitteita – osa 3/3
Tiesitkö, että talvipakkasilla vesivaakaa paranneltiin lisäämällä veteen tenua, jotta vaaitus pysyi toimintakunnossa myös kovissa oloissa. (Kuva: Helena Lindgren)
Edellisissä artikkeleissa selvitettiin timpurin suorakulman sekä luodin historiaa ja miten näitä käytettiin rakennustyömailla, ennen nykypäivän laitteita. Viimeisimpänä vaan ei vähäisimpänä tarkastelemme vesivaakaa. Toki vesivaaka - eli vatupassi tuttujen kesken - on ihan tavallinen nykypäivänkin työkalu.
Mutta nyt ei puhutakaan siitä tutusta riman muotoisesta työkalusta, jonka kovaan suojakuoreen on upotettuna kolme pientä läpinäkyvää, nesteellä täytettyä putkea eri kaltevuuskulmissa ja näiden putkien sisällä oleva ilmakupla osoittaa tarvittaessa pysty- tai vaakasuoruutta tai jopa 45 asteen kulmaa. Tätä tavallista massatuotetta löytyy monen kokoisina ja värisinä vaikka mistä rautakaupasta.
Kyse ei ole siis siitä vaan vanhasta vesivaakaletkusta.
Pitkä pätkä vesiletkua, pari lasiputkea ja korkit sekä vettä
Vanhan ajan vesivaaka rakentui vähintään 10–15 metriä pitkästä letkusta, jonka molempiin päihin oli kiinnitetty lasiputket tiiviisti paikoilleen. Lasiputket puolestaan suljettiin niihin sopivilla korkeilla, jotta vaaituksessa tarvittava vesi pysyy letkussa eikä valu pois, kun letkua siirrellään paikasta toiseen.
Vesivaakaletkun perusidea
Veden pinta asettuu aina vaakatasoon, riippumatta siitä missä se on. Tähän perustui myös vesivaakaletkun käyttö. Sen avulla saatiin tarvittavat korkeusasemat vaakasuorassa samalle tasolle keskenään.
Vesivaa’an lasiputkissa oli merkkiviivat, johon veden pinnan tuli asettua, kun vaaitusta tehtiin. Miehet letkun kummassakin päässä nostivat tai laskivat vesivaakaa, kunnes veden pinta asettui tarkalleen merkkiviivan kohdalle. Siitä saatiin haluttu korkeusasema, joka merkittiin tulevan rakennuksen rakenteisiin, esim. runkotolppiin täsmälleen vaakasuora linja vesivaa’an päästä toiseen, jopa monien metrien päässä toisistaan.
Vesivaa’an käyttökohteita
Tästä oli hyötyä vaikkapa sokkelilaudoituksen yläreunan teossa, (näin sokkelin yläreuna oli valun jälkeen varmasti vaakasuorassa), ikkuna- ja ovikorkeuksien (saatiin kaikkien aukkojen yläreunat samaan korkoon keskenään) sekä tasakerran korkeuden merkitsemisessä pystyssä oleviin runkotolppiin – jos niiden pituuksia ei mitattu suoraan sokkelin/lattian korosta.
– Paikalla ns. pitkästä tavarasta rakennettaessa runkotolpat, esim. kakkosneloset, olivat pystytettäessä aina reilusti pidempiä, kuin mikä oli tarve. Runkotolpat saattoivat olla myös eri pituisia keskenään, kun runkoa oltiin vasta pystyttämässä. Vasta tasakerran korkeuden määrittämisen jälkeen runkotolpat sahattiin poikki ylhäältä, ja tasakerta lyötiin kiinni runkotolppiin rakennuksen kummallakin pitkällä sivulla. Talon rakennustyö pääsi jatkumaan sen jälkeen kattotuolien asennuksella.
Talvipakkanen ja vesi vaa’an letkussa
Entäs miten vaaitus talvella onnistui, kun pakkasta oli niin paljon, että vesi jäätyi?
Kun sitten tuli talvi ja kovat pakkaset, vesivaaka ei toiminutkaan ihan samanlaisena kuin kesäkelillä. Pelkällä vedellä täytettynä se oli näet jatkuvassa vaarassa jäätyä toimintakelvottomaksi. Vesihän laajenee jäätyessään, joten putki olisi haljennut rikki.
Avuksi otettiin denaturoitu pirtu eli tenu. Voimakas alkoholipitoinen neste toimi pakkasnesteenä. Jäätymisen estämiseksi tenua siis laitettiin vesivaa’an veteen. ”Ja mieheen!”, nauraa vanhemman polven timpuri. Tämä oli sitä aikaa, kun talvet eteläisessä Suomessakin olivat vielä kunnollisia lumisia pakkastalvia eikä näitä nykyisiä räntäloskakelejä.
Tenun lisäämisessä vesivaa’an veteen oli siinäkin omat niksinsä ja tietotaitonsa. Tietämätön jos alkutalvesta vain lorautti tenua suoraan vedellä täytetyn letkun toisesta päästä sisään, sai vesivaa’an epäkuntoon. Vettä kevyempänä tenu näet jäi putken päähän, koska se nousi veden yläpuolelle ja sotki sen jälkeen kaikki vaa’itukset!
Oikea tapa lisätä tenu eli pirtu oli sekoittaa se ensin veden kanssa jossain astiassa ja valuttaa syntynyt nesteseos sen jälkeen vesivaa’an letkuun. Ja sitten eikun vaaitsemaan korkeusasemia!
Info
Sanastoa
Vatupassi on muunnos ruotsin kielen sanasta "vattenpass", joka tarkoittaa vesivaakaa.
Pirtu on väkiviinaa eli spriitä (latinaksi spiritus fortis), josta juontuu arkikielinen nimitys ”pirtu”. Pirtun alkoholipitoisuus on yleensä 96 tilavuusprosenttia, joten laimentamattoman pirtun juominen on hengenvaarallista. Pirtua käytetään perinteisesti laimennettuna, lääkinnällisessä käytössä esim. desinfiointiaineena. Sitä voidaan käyttää myös liuottimena ja laboratorioanalyyseissa.
Vesivaa’an historiaa
Kiinnostuneille tiedoksi: Melchisédech Thévenot (n. 1620–1692) oli ranskalainen oppinut, vaikutusvaltainen pariisilainen virkamies, aristokraatti, jossa oli myös hiukan insinöörin ja tutkijan vikaa. Thévenot kehitti ensimmäisen tunnetun kuplavesivaa’an idean ja rakenteen. Siitä lähtien perusidea on pysynyt lähes samana.
Thévenotin oivallus oli keksiä suljettu, kaareva lasiputki, jossa ilmakupla pyrkii kohti putken korkeinta kohtaa. Kupla antoi selkeän, näkyvän, helposti toistettavan viitteen. Näin "vaakatasosta" tuli helposti mitattava eikä vain silmällä arvioitava asia.
Sinua voisi kiinnostaa myös:
Luetuimmat
Uusimmat