Miten kellaritilat on rakennettu?
© Adobe Stock
Kellaritilojen yleistyminen
Rakennuksen alle sijoitettava kellarikerros yleistyi sotien jälkeisellä jälleenrakennuskaudella, jolloin tarvittiin nopeasti suuri määrä kustannuksiltaan alhaisia ja neliöiltään tehokkaita pientaloja. Koko talon laajuinen tai osittainen kellarikerros yleistyi varsinkin asutuskeskusten tonteilla, joissa tilaa piharakennuksille ei välttämättä ollut.
Näitä kellarillisia, puolitoistakerroksisia rintamamiestaloja rakennettiin 1940- ja 1950-luvuilla paljon, samoin vielä 1960-luvun alussakin. Vuosikymmenen loppupuolella ja 1970-luvulla pientalot kuitenkin olivat tavallisimmin yksikerroksisia ja kellarittomia. 1970-luvun lopulla ja 1980-luvulla rakennukset monimuotoistuvat; rakennettiin sekä yksi että useampikerroksisia, kellarillisia ja kellarittomia. Eräs ajalle tyypillinen ratkaisu on rinnetalo, jossa kellarikerros on osittain maan päällä.
Kellaritilojen käyttö
Rintamamiestalon kellarikerroksen tilat olivat tyypillisesti asumisen kannalta ns. toissijaisia tiloja kuten talouskellareita, varastoja ja kattilahuoneita. Ne olivat tavallisesti betonipintaisia, viimeistelemättömiä ja lämmittämättömiä – osassa tiloista saattoi olla jopa maapohja. Kellarissa sijaitsevat sauna- ja pesutilat olivat myös jokseenkin karuja, tarkoitettuja lähinnä vain kerran viikossa tapahtuvaan saunomiseen ja nopeaan peseytymiseen. Tilat olivat valtaosan vuotta suhteellisen kosteita, mikä kuitenkin hyväksyttiin asiaankuuluvana ominaisuutena.
Elintason noustessa myös vaatimukset kellaritiloille lisääntyivät. Saunominen muuttui pesutapahtumasta oleskeluksi, joka käsitti useita löylyttelykertoja, vilvoittelua pukuhuoneessa tai takkahuoneessa takan ääressä. Talouskohtaisten pesukoneiden yleistyessä vaatehuoltoa varten tarvittiin omia tiloja, jolloin kodinhoitohuoneet ottivat osansa kellarin neliöistä. Laatoitukset ja paneloinnit viimeistelivät viihtyisät oleskelutilat kellarikerroksessakin.
RAKENTEET
Kosteudeneristäminen
1940-luvulta 1960-luvulle asti kellarin seinärakenne oli melko yksinkertainen ja kosteudeneristämisohjeet yksiselitteisiä. Hyvän rakentamistavan mukaisesti rakennus oli salaojitettava ja kellarin rakenteet vedeneristettävä. Keinot vedeneristyksen tekemiseen vaihtelivat ohuesta savisivelystä tai sementtirappauksesta kaksinkertaiseen bitumisivelyyn. Bitumin käyttö oli lähtökohtainen suositus, mutta vaatimattomissa, lämmittämättömissä tiloissa katsottiin savi- tai sementtilaastikerroksen riittävän.
Perusmuuri
Yleisimmin perusmuuri on tehty melko huonolaatuisesta betonista, jossa on mukana ns. säästökiviä; sementistä oli pulaa ja sitä pyrittiin käyttämään pienin mahdollinen määrä. Raudoitusta on käytetty vain harvoin. Muita mahdollisia perusmuurin materiaaleja olivat täry- ja betonireikätiilet.
Kellarin seinän sisäpuolinen lämmöneristys esiintyy ohjeissa melko varhain 1940-luvulta lähtien. Lämmitettyjä tiloja eristettiin mm. sementtilastuvillalevyllä (Toja-levy) tai tuuletusraollisella verhomuurauksella. Ajan ohjeissa salaojat ja peruskuopan täyttömateriaalit on esitetty varsin selkeästi ja niiden mukaan tehtynä ulkopuolisen kosteuden pääsy kellarin rakenteisiin estyy suhteellisen hyvin. Kuitenkin korjaustöiden yhteydessä voidaan usein huomata, että todellisuus on aivan toista kuin suunnitelmat: täytöt on tehty tontin omilla kaivumailla ja salaojatkin saattavat puuttua tyystin; ainakin ne ovat vuosien saatossa todennäköisesti tukkeutuneet tai rikkoutuneet.
Seinärakenteen muutokset
1970-luvulla kellarin seinärakenne koki melkoisia muutoksia. Ohjeissa esiteltiin mm. kosteudeneristämätön seinärakenne, jonka toiminta perustui ulko- ja sisäpuoliseen tuulettuvuuteen tai jopa pelkästään ulkopuoliseen lämmöneristykseen; mineraalivillan katsottiin toimivan kellarin seinän kuivattavana "pystysalaojana". Perusmuurin eristämistä ulkopuolisella kermi- tai sivelyeristyksellä pidettiin jopa virheellisenä.
Paikalla valetun betonin ohella erilaiset kevytsora- ja kevytbetoniharkot yleistyivät perusmuurin rakennusmateriaaleina. 1970-luvun kokeiluista palattiin pian takaisin kellarin seinärakenteeseen, jossa vedeneristys oli seinän ulkopuolella ja lämmöneristys sisäpuolella. Yleensä lämmöneristys toteutettiin kiviseinään puulla koolatulla mineraalivillakerroksella, jossa oli lastu- tai kipsilevypinta. Tätä rakennetta käytettiin yleisesti myös vanhojen kellaritilojen remonteissa, kun niiden käyttöastetta ja viihtyisyyttä haluttiin parantaa.
Alapohja
1940-luvulta lähtien kellarin alapohja on lähes aina maanvarainen betonilaatta, joskin vanhimmissa rintamamiestaloissa saattaa tavata vielä maapohjaisia varastotiloja. Useimmat vanhat alapohjat on valettu suoraan sorakerroksen päälle; alapohjan alapuolinen lämmöneristys alkoi yleistyä 1950-luvulta lähtien, samoin kuin betonilaatan raudoittaminenkin. Myös vesikiertoinen lattialämmitysratkaisu tunnettiin jo 1950-luvun lopussa, mutta lattialämmitys yleistyi vasta 1970- ja 1980-luvuilla.
Aiheeseen liittyvää
Pientalon korjaushankkeen kulku
Helppo lisälämmöneristys
Miten rintamamiestalo on rakennettu?
Väestönsuojan kosteusongelmien korjaaminen hankalaa?
Kun salaojaremontti ei ole ratkaisu - näin korjaat mahdottomat kosteusongelmat
Lattiakaivojärjestelmä, joka mukailee sisustusta
Luetuimmat
Uusimmat